Dokkarisuositus: The Barkley Marathons

Röökiä ja keskeytyksiä Tennesseen peräpöpelikössä




Makaan räkäflunssaisena kotona eli työt, treenin ja, noh, kaiken muun elämän, on saanut toistaiseksi unohtaa. Sängynpohjalta voi kuitenkin tehdä huippuhienoja nettilöytöjä, kun on viimeinkin aikaa selailla Netflixiä ja YleAreenaa. 

Muistan aikonani vastaavassa sairauslomatilanteessa löytäneeni Areenasta tiededokumentin "Ultrajuoksijat", joka kertoi amerikkalaisesta naisjuoksijasta, Nikki Kimballista, joka yritti tehdä Vermontin Long Trailin 438 kilometrin ultrajuoksussa maailmanennätysaikaa. Tämä on ollut yksi vaikuttavimmista urheiludokkareista, jonka oon koskaan nähnyt.

Olin siis täysin riemuissani, kun törmäsin Netflixin dokkariosastolla sattumalta amerikkalaisesta ultramatkasta kertovaan dokumenttiin, "The Barkley Marathons: The Race That Eats Its Young".  Tämä vuonna 2014 julkaistu dokumentti kertoo omaperäisestä ja kotikutoisesta ultrajuoksukisasta, joka pidetään vuosittain Tennesseen pystymetsässä. 

Tapahtumaa on tituleerattu maailman rankimmaksi ultraksi - ei vähiten sen epämääräisen pituuden (160-210 km), pitkän suoritusajan (60 h), erityisen hankalan maaston, itse kopioitavien karttojen ja 12 tunnin tarkkuudella tapahtuvan startin vuoksi.  Kisa on tunnettu myös isännästään, Gary "Lazarus Lake" Cantrellista, jolta kisapaikan lunastaminen edellyttää vähintäänkin ninja-asteista salapoliisityötä.

Ei varmaan yllätä, ettei tapahtumalle löydy pikaisella googletuksella minkäänlaisia järjellisiä nettisivuja.

Dokumentti antaa vastauksen siihen, mitä tekemistä ultrajuoksulla, flanellipaidoilla ja rekisterikilvillä on keskenään. Se myös paljastaa, miksi kaikki kisaajat ovat niin innoissaan röökin syttymisestä.

Alkoiko kiinnostamaan etkä halua kuulla kaikkea ennakkoon? Siinä tapauksessa kannattaa painaa nyt selaimesta ruksia ja siirtyä Netflixin puolelle katselemaan filmiä. Rankkaa spoilaamista on nimittäin luvassa!

Satelliittikuvaa Frozen Head State Parkista ja Brushy Mountain Prisonista


Barkley Marathonsia on juostu epävirallisen virallisesti 1980-luvulta alkaen. Kilpailun idea juontaa vuoteen 1977, jolloin Martin Luther King Jr:n surmannut James Earl Ray pakeni lähellä sijainneesta vankilasta (Brushy Mountain State Penitentiary) Frozen Head State Parkin metsiin. Ray oli edennyt maastossa vain 13 kilometriä 55 tunnin aikana, mikä oli Cantrellia ihmetyttänyt. Juoksuharrastajana hän oli uhonnut pystyvänsä juoksemaan tuossa ajassa ainakin 100 mailia (=160 kilometriä).

Tästä voikin ihan mielikuvituksen avulla päätellä, miten asiat ovat lähteneet eskaloitumaan puheista tekoihin...

Tarkoituksena on siis juosta 60 tunnissa viiden kierroksen reitti, jossa matkaa kertyy noin 160-210 kilometriä. Kilpailu on niin raaka, että osallistumiseen suhtaudutaan sysimustalla huumorilla: on hyvin poikkeuksellista, että pääsee maaliin asti - yleensä matka keskeytyy jo ensimmäisellä kierroksella.

Osallistujia on vuosittain 40 ja heidät valitaan enemmän tai vähemmän mielivaltaa käyttämällä. Kisarekisteröinti käynnistyy johonkin määrittelemättömään aikaan vuodesta ja valintaprosessi sisältää ainakin esseen aiheesta "miksi juuri minun pitäisi päästä mukaan Barkley Maratoniin". 

Ilmoittautumismaksu on 1.60 dollaria ja tämän lisäksi kisaan valitut tuovat "osallistumismaksuna" joko oman paikkakuntansa rekisterikilven tai jotain, mitä Cantrell sattuu itse tarvitsemaan - esimerkiksi tupakkaa, valkoisia kauluspaitoja tai sukkia. (... siis hetkonen?!)

Lähde: Times Free Press. 2014. (http://www.timesfreepress.com/news/getout/features/story/2014/feb/28/escape-route/132960/


Kun tuijottelin dokumenttia kuumeen ja yskän sekaisessa houreessa, kävi hyvinkin selväksi, miksi kisa on niin kova kuin väitetään. Reittiä kierretään yötä päivää pitkin pystymetsää ilman lepotaukoja ja aikataulu on joustamattoman ankara. Reitti muuttuu hieman joka vuosi eikä sitä mitenkään varsinaisesti merkitä maastoon: sen sijaan jokainen osallistuja kopioi omin käsin omaan paperikarttaansa reittimerkinnät Cartellin piirtämästä malliversiosta.

Kisassa ei siis luonnollisestikaan ole live timingia tai GPS-tägejä,  mutta kisan henkeä mukaillen on löydetty omat keinonsa, joilla reitin suorittamista valtvotaan. Cartell on ripotellut reitin varrelle romaaneja - esimerkiksi Dostojevskin Idiootin, joista osallistujat joutuvat repäisemään omaa kisanumeroaan vastaavan sivun talteen. Talteen kerätyt sivut ovat edellytys kierroksen hyväksytylle suorittamiselle.

Vuodesta 1995 lukien vain 17 kilpailijaa on ylipäänsä päässyt maaliin asti.  Esimerkiksi vuonna 2015 ei ole raportoitu ainoatakaan finisheriä. Googlettelujen perusteella kisaan on toistaiseksi osallistunut kaksi suomalaista vuosina 2016 ja 2017. Molemmat suoritukset päätyivät keskeytyksiin kierroksilla 1 ja 2.




On kuitenkin hatunnoston arvoinen suoritus, että itsensä on ylipäänsä saanut keploteltua kisaan mukaan!

Lähde: Tennessee State Parks (http://tnstateparks.com/assets/images/hero-images/frozen-head.jpg)

Kovasti suosittelen vilkaisemaan tämän pätkän, vaikkei juokseminen yhtään kiinnostaisikaan. Viihdearvo on myös genren ulkopuolella taattu! 

Mutta, ai niin, se rööki! Harvassa ovat ne juoksukilpailut, joissa tupakalla on mitään virkaa. Sen sijaan tässä kisassa sillä on suurikin merkitys: kun Cantrell sytyttää tupakan lähtöviivalla, kisa alkaa. 

Barkley Marathons - omituista touhuilua siis alusta loppuun. 


Lähde: Wikipedia (https://en.wikipedia.org/wiki/Barkley_Marathons)







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vuosi 2018 ja kisoja pukkaa!

Rönsyilevän kisakalenterin luonnos Loppusyksy on sujunut juoksurintamalla pimeissä tunnelmissa. Oon pyrkinyt tahkoamaan viikotta...